Hortoilun horjuvat ensiaskeleet

Olen alkanut kiinnostua Hortauksesta taikka hortoilusta, miten vaan. Se on nykyään oikea buumi ja tarkoittaa villikasvien keräämistä ruoaksi. Minulla kasvituntemus rajoittuu suunnilleen nokkoseen, voikukkaan ja piharatamoon, joten ihan suuren suurta hortoiluretkeä en ainakaan ilman opastajaa voi tehdä.

Eilen päätin hakea ensimmäisen hortaushyppyselliseni puutarhasta; turvallisesti yrttipenkin vierestä. Yrttien lisäksi napsin ruohokentälle levinnyttä viinisuolaheinää, nokkosta ja voikukkaa. Niiden pienet babyversot on kuulemma parhaita ja täynnä superfoodin aineksia.

Popsin siis pihviä ja hortaa vuoron perään... mojovin tuntemuksin! Nimittäin kaikista varotoimista huolimatta nokkosen versoa puraistessa se iski takaisin ja pisti minua kitalakeen. Ainakin tunnin kitalaessa jomotti kiinnostava nokkostuntemus. Ei välttämättä paha, mutta veikeä! Yhden viinisuolaheinän lehden pureskeltuani vilkaisin jostain syystä toista alapuolelle; siellä majaili pieni etana! Yök, maha kääntyi ylösalaisin ja mietin olinko ehkä jo jauhanut jonkun etanan suussani muusiksi. Mikään ruokalaji ei saa minua niin pahoinvoivaksi pelkkänä ajatuksena, kuin etanan (tai osterien) syöminen! Olkoon vaikka miten marinoitu valkosipulissa (ja tämä ei ollut). En pessyt näitä kasvisaaliitani, koska ulkona oli satanut koko päivän, mutta ensi kerralla kyllä pesen.

Tänään piipahdin metsässä ja napsin koivun pikkuruisia lehtiä kitaani kuin hirvi. Kameran kanssa suuntaan katseeni useinkin kasvikuntaan ja etenkin monenlaisiin pikkuruisiin jäkäliin ja epämääräisiin möllyköihin. Nyt pitää ruveta opiskelemaan tätä alaa vähin erin ja syödä turvallista kotimaista Super Foodia koko tuleva kesä!