.

.

29.4.2015

Pää pyörällä ja kroppa lomalla



Kyllä sitä vaan pää menee pyörälle täällä Helsingin humussa! Olen käynyt pyhiinvaelluskohteessani Hagelstamin antikvariaatissa tehden pari Vanhaa kirjalöytöä, sekä löytänyt ihania pellavavaatteita, joita ei tuntunut vuosiin oleva saatavilla yhdessäkään Tampereen seudun liikkeessä! Nyt kun entiset vaatteet ei mahdu päälle, rento ja maanläheinen pellava on pelastukseni. Rakastanhan sitä muutenkin,  kuin vain painon muutoksen takia.


Olen myös tutustunut kahteen uuteen sukulaiseen, aivan uskomattoman hienoihin persooniin vieläpä. Olen saanut hiukan kissaterapiaakin ja sallinut itselleni kaksi palasta kakkua tämän kolmen päivän aikana. Matka tekee hyvää mielelle, joten kropasta nyt hetkellisesti viis...



26.4.2015

Tien päällä taas



Viikonloppu meni tien päällä; 900 km tuli saldoksi. Kävimme mm Imatran valtionhotellissa (josta kuvia myöhemmin) ja Lappeenrannassa Matildan siskon haudalla. Nyt puran viikonlopun laukun ja pakkaan saman tien huomisaamua varten, sillä huomenna sinkoan Helsinkiin. Viuh Vauh!


23.4.2015

Introvertti vai ekstrovertti


Näin Suomalaisessa kirjakaupassa kirjan Introverteistä. Aihe kai käsitteli pääasiassa työelämää, mutta kiinnostavaa silti! Onkin erityisen outoa, että työnhaussa ja työpaikoilla jotenkin itsestäänselvästi vaaditaan että jokaisen pitäisi olla kauhean ulospäinsuuntautunut ja avoin, osallistua ja avata suunsa kaikenlaisissa tilanteissa. Kaikki eivät sitä ole, eikä se tunnu mukavalta jos siihen pakotetaan. Usein esitetään väittämä, että jos koulussa vain tarpeeksi paljon ja tarpeeksi varhain pidetään esitelmiä tai lapset pääsevät muulla tavoin esiintymään, niin asia korjaantuu. Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että pakotettu kouluaikainen esiintyminen aiheuttaa introvertille suuria pelkotiloja ja vielä pahempia lukkoja koko loppuelämäksi, kuin se että hän saisi rauhassa ja vapaaehtoisesti joko osallistua tai olla osallistumatta esiintymisiin. 


Tätä pakotettua kouluaikaista esiintymistä perustellaan sillä, että jokainen joutuu joskus tilanteeseen, jossa on pakko esiintyä. Onko todella näin? Introvertit eivät innokkaasti hakeudu tilanteisiin joissa olisi pakko esiintyä. Ekstrovertit pääsevät elämänsä aikana aivan taatusti hurjan monta kertaa esiintymään, vaikka tilaisuutta ei olisikaan! ;) Itse nautin usein hiljaisuudesta. Kuulin jostain hiljattain, että ihminen, joka ei osaa olla hiljaisuudessa, on jotenkin sairas. Tässä siis kaksi ääripäätä, joiden päät kolisevat yhteen aika ajoin. Ystävättäreni oli muuten kummissaan kun kerroin, että koen olevani introvertti. Vasta silloin tajusin, että olenkin aika ekstrovertti vain lähimpien seurassa, muuten olen vetäytyvä ja hiljainen ja omissa oloissani viihtyvä. Näin se taitaa olla monella muullakin.

22.4.2015

Alusvaatteiden vaikeus



Niin monet kerrat olen toivonut löytäväni kaupasta silkkisiä alusvaatteita. Yleensä tilanne menee näin: menen kauppaan, etsiskelen nyreänä silkkiä tietäen jo valmiiksi, että se on turhaa. Kysyn  myyjältä apua; minulle kerrotaan, että silkki ei ole kestävä materiaali, että siksi siitä ei tehdä nykyään lainkaan alusvaatteita. (Enkä tarkoita aluspaitoja ja leggingsejä vaan ihan perusrintsikoita ja alkkareita.)

Sitten myyjä muuttuu miettiväksi ja kysyy että miksi haluan silkkiä, onko minulla joku allergia? Ei, (tässä vaiheessa kasvoilleni on muodostunut ääretöntä inhoa kuvastava ilme) minä vain inhoan tekokuituja! Loppuhuipennukseksi minut saatetaan viedä laamapaitahyllylle, joka sekään ei oikein vastaa sitä mitä etsin, ei todellakaan! Pitäköön laamansa, vaikka yrittävätkin esittää osaaottavaa. Minä olen vaikea asiakas, vaikkakin vain sen vuoksi että tarjonta on nykyään surkeaa!


Viimeksi hellyin ostamaan bambua. Niin no, onhan toki puuvillaa. Pitsit ja lycra tekevät niistäkin jotain muuta kuin pelkkää puuvillaa. Olenko minä mahdoton? Jos ruuaksi tarjottaisiin joka päivä ranskalaisia, maanantaina violetteja, tiistaina keltaisia, keskiviikkona ympyrän muotoisia ja torstaina palloja, perjantaina kolmikulmaisia, mutta aina vaan niitä samoja ranskalaisia kuitenkin, kun haluaisit palavasti vaikka pihviä ja salaattia! Eikö silloin ole vika tarjonnassa? Tietenkin marmattava nainen voi olla yksi miljoonasta, jota ei tarvitsekaan miellyttää. Minä nyt kuitenkin onnistun olemaan se yksi miljoonasta, joka miettii itse ompelevansa vintage-alkkareita silkistä jos tilanne ei muutu.



20.4.2015

Oh-la-laa


Kuten hiukan yli vuosi sitten, edelleen pohdiskelen perinaisellisesti painoani. Viime vuonna paino nousi huhtikuusta marraskuuhun kilon per kuukausi! Sitten sain sen pysähtymään... Nyt paino kelluu paria kiloa alempana, kuin mitä se oli enimmillään, mutta en saa sitä laskemaan. Syön tosi terveellisesti ja olen ryhtynyt pitämään ruokapäiväkirjaakin. Myöskin harrastan jotakin liikkumista päivittäin ja pidän siitä liikuntapäiväkirjaa. Paperilla kaikki näyttää hyvältä, peilissä ei. 


Sain juuri ihanalta ystävättäreltäni kortin, jossa aivan osuvasti sanottiin:
"En haluaisi kehua, mutta mahdun vielä koruihin, joita käytin kouluaikoina..."

16.4.2015

Väsytystaistelu keittokirjaa vastaan


Tällä kertaa yritin valmistaa macaroneja! Ihan perus vaniljamacaroneja, tietäen että kaikkien mielestä niitä on vaikea tehdä. Paljon harmia leivonnassa aiheuttaneen kiertoilmauunin päätin sivuuttaa ja väänsin tavallisen uunin hanat kaakkoon. Kaikki meni oikein hyvin. Senkin annoin itselleni anteeksi, että kunnon pursottimen puuttuessa suttasin taikinan pellille leivinpaperista kietaistulla pursottimella, joka tietysti aikaansai mielenkiintoisen muotoisia ja kokoisia macaroneja.


Uunissa muhi pellillinen hyvän näköisiä macaronhattuja, kunnes oli aika ottaa satsi uunista pois. Hattujen alla oli tapahtunut jotain mystistä aikaansaaden joka ikisen macaronin kohdalla lättymäisen leviämisen sivullepäin. Hm, maussa ei ollut vikaa mutta muotoa pitää vielä hioa tavalla tai toisella. En ole antanut periksi, ei sinne päinkään! Pää on jo täynnä uusia suunnitelmia...



14.4.2015

Pelonsekaisin tuntein elokuvissa


Olin tänään katsomassa elokuvan "Edelleen Alice", joka kertoo 50-vuotiaasta korkeasti koulutetusta naisesta, joka sairastuu varhaisiän alzheimeriin. Elokuvan kertoja-minä oli Alice, sairautensa etenemisen herättämine tunteineen kamppaileva hämmentynyt ja peloissaan oleva nainen, joka normaalisti eläisi tässä iässä elämänsä parasta aikaa.




Suurimmaksi osaksi elokuva herätti jännitystä, pelkoa, hämmennystä, ahdistusta ja myötätuntoa, mutta hiukan myös huvittuneisuutta muutamassa kohdassa. Jollakin tavalla olin hyvin pettynyt siihen, että hän ei onnistunut päättämään päiviään itse. Se, mihin elokuva loppuu, ei ole Alicen ja hänen kaltaistensa loppu. Edessä voi olla vuosikausia yhä pahenevaa aikaa, yhä avuttomampaa, yhä tuskallisempaa. Jollain tapaa olisin toivonut, että Alicen elämän loppukin olisi näytetty. Siinä ei ole mitään hilpeyttä, ei mitään muuta kuin tuska siitä, että elämää ei voi lopettaa itse. Pahimmillaan lopussa odottaa pitkiä aikoja kun elintoiminnot eivät enää toimi; et voi enää niellä edes vettä tai yskiä limaa kurkusta, saati pyytää apua millään tavalla. Et pysty tekemään mitään, vain makaamaan ja odottamaan loppua ja helpotusta.

Loppujen lopuksi tiputus lopetetaan. Et saa ravintoa. Et saa vettä. Miksi? Koska elintoiminnot ovat niin lopussa, että elimistösi ei pysty ottamaan enää mitään vastaan. Väkisin tiputettu ravinto kerääntyisi tuskallisesti vain sisääsi. Siitä alkaa lopullinen odotus. Olet kuitenkin elossa edelleen. Ja ihminen pystyy olemaan elossa yllättävän kauan ilman tippaakaan ravintoa tai pisaraakaan vettä, vaikka onkin vuosikausien sairauden heikentämä!

Tätä sairautta pelkään enemmän kuin mitään muuta sairautta! Se on liian lähellä, liian todellinen ja liian hirvittävä, ollakseen vain sairaus jossakin elokuvassa. Kannattaa mennä katsomaan, jos aihe kiinnostaa. Sinällään elokuva ei kertonut ainakaan minulle mitään uutta aiheesta, mutta näkökulma on rankka. 

Ja vielä; haluaisinko itse tietää jos kannan tuota harvinaista geeniä varhaisiän alzheimerista? Haluaisin!



9.4.2015

Luonnossa liikuskelua


Pääsiäisenä löysimme Hankoniemen! En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, miten paljon sodan jäljet näkyvät siellä. Maasto oli täynnä juoksuhautoja ja korsunjäänteitä, panssariesteitä ja bunkkereita. Kömmimme muutamiin bunkkereihin sisällekin. Useimmissa oli sellainen fiilis kuin paikka olisi jätetty tyhjilleen vain 10 vuotta sitten. Puuhellat, ilmanvaihtolaitteet, vesisäiliöt, kaivot ja lavuaarit olivat yllättävän hyvässä kunnossa. Tajusimme jälestäpäin että nämä bunkkerit ovat olleet takuulla käytössä vielä sodan jälkeenkin - tietyistä syistä. Kenties ne on autioituneet vasta 70-luvulla., kun Hankoniemi kuului jälleen kokonaisvaltaisesti Suomelle. Suosittelen visiittiä niille kulmille.








Kuvien maisemat eivät ole Hankoa hipaisseetkaan, vaan  kuvat on otettu viime vuoden toukokuussa jossakin eteläisen Suomen luonnonpuistossa. Nautin luonnossa hiippailusta! Matka tökkii usein siihen, että pyllistelen jonkun pikkuruisen kuvattavan vieressä muutaman tovin, mutta onneksi matkakumppani on tottunut ja ymmärtäväinen.


7.4.2015

Takkimania + inventaario


Talvivaatteiden ja kesävaatteiden vaihtamisen aikaan mietin aina, että montakohan takkia minulla on, ja että tarvitsenko varmasti niitä kaikkia! Tänä keväänä päätin oikein laskea takkini. Inventaario siis. Tulos järkyttää mutta auttaa myös tekemään poistopäätöksiä. Sitä paitsi halusin tietää montako takkia olen ostanut uutena ja montako käytettynä!


Alunperin takki-inventaariota tehdessäni minua kiinnosti erityisesti vastuullisen kuluttamisen ajatus. Minusta on ekologisempaa ostaa esimerkiksi 10 käytettyä vaatetta kuin 5 uutta. Lisäksi olen erittäin innoissani Suomalaisten kehittämästä selluloosakuituisten tekstiilien liuottamisprosessista, jossa tekstiili muutetaan liuottamalla takaisin kuiduksi. Tämä kuitu voidaan sitten käyttää uuden vaatteen raaka-aineeksi! Kehitteillä on vielä muuntokuitujenkin liuottaminen, niin että esimerkiksi viskoosista saataisiin uutta kuitua. Kaiken huippuna nämä liuottimet eivät ole haitallisia ympäristölle. Loistava innovaatio!


Palataanpa vaatekaappeihini. Kuistilla on talvivaatekomero, eteisessä on kausi-käyttövaatteiden kaappi ja vierashuoneessa kaappi, jossa roikkuu pääasiassa kesävaatteita ja jakkuja. Vähän hirvittää julkistaa tuo takkien lukema, mutta ottakaa huomioon (ennenkuin tuomitsette kovin pahasti) että osa takeista on vanhoja; vanhin on ollut minulla 25-vuotta. Ja että tähän "takki"-kategoriaan lasken myös jakut, mp-takit, viitat ym. Ainoastaan sadetakit olen jättänyt pois laskuista. Niitä minulla on 2; toinen siistimpi kaupunkitakki ja toinen kauhea mutainen loimi, jota käytän ulkotyöprojekteissa. Niin, se lukema siis on 56!


Erittely; lempikauppani Gudrun Sjöden on onnistunut ujuttamaan kaappeihini 7kpl takkeja. Luullakseni kaikki on ostettu alennusmyynnistä. Yhden takin olen saanut mieheltäni, eli se on hänellä ollut käytössä joskus 70-tai 80-luvulla. Yhden takin olen ostanut kaveriltani (hän on ostanut kirpputorilta ja ilmeisesti takki on uniikki ja itse tehty esimerkiksi jossakin ompelukoulussa, päätellen hyvin erikoisesta ja vaikeasta kaavoituksesta). Armeijan poistomyynneistä olen ostanut 3 takkia. Yhden yli 50 vuotta vanhan pitkän sisäturkin olen ostanut kirpputorilta, talvipakkasia ja "metsäelämää" silmälläpitäen. Naapurilta olen saanut hänen äitinsä vanhan takin, joka on tyylikäs pitkä talvitakki, luultavasti 50-luvulta tai vanhempi. Yhden takin olen teettänyt ompelijalla (sukulaissuhde). Kaupan alennusmyynnistä olen ostanut 2 jugend-tyylistä jakkua. Yhden viitan olen saanut lahjaksi; ostettu Virolaiselta käsityöläiseltä ja toisen viitan olen ostanut teatterin puvuston poistomyynnistä. 31 kpl takkeja, jakkuja ym olen ostanut kirpputoreilta ja UFFilta (pääasiassa lyhyitä villakangas- tai sekoite-vintagetakkeja sekä painokuvioituja 60/70-luvun kesäisiä vintagetakkeja.) Yhden toppatakin olen ostanut 15 vuotta sitten ja käytän sitä edelleen luonnossa liikkuessani. Toisen kevyt-toppatakin (vintage) olen ostanut hymyssä suin UFF:lta. Yhden takin olen ostanut 10 vuotta sitten The Earth Collection-kaupasta. Lisäksi omistan kaksi vintage mp-nahkatakkia ja yhden uuden topatun ja turvakovikkeilla varustetun mp-takin.


Huh. Ottipa koville! Mutta tämän jälkeen olen siis tehnyt poistoja. Huraa! Tästä lukemasta on nyt poistunut tai poistumassa (fyysisesti ne ovat odottamassa vierashuoneen tuolilla) 8 takkia. Olen saanut suurimmalle osalle saattohoitokodiksi ystävien tai sukulaisten vaatekaapin. Loput lahjoitan UFFille. Nyt olen jatkossa tarkkana takkien kanssa; taidan jättää kirppikselle muutaman seuraavan houkuttimen ihan suosiolla. Olo on jotenkin puhdistunut ja keveä ja kaapeissa on tilaa hitusen enemmän!!