.

.

18.3.2024

Tuntuu kuin olisi edelleen uuden äärellä

 

Mieli osaa huijata itseään loistavasti. Jotenkin ajattelin koko viime vuoden loppupuoliskon, että kunhan toivun leikkauksista ja sytoista, niin palaan entiseen itseeni ja loikin ympäriinsä kuin jänis. En tiennyt, että olotila asettuu aaltomaiseksi. Toissaviikolla peukalon inhottava aristus alkoi hävitä ja kerkesin jo ajatella, että nonni, kyllä se tästä. Viime viikolla jossain vaiheessa kipu palasi isompana kuin ennen ja laajempana kuin ennen. Nyt jokainen väärä käden taivutus sai kiljaisemaan kivusta, joka vihloi peukalon juuresta kohti kyynärpäätä. Kaivoin esiin rannetuen, joka oli ties mistä syystä jemmattu talteen. Pidin sitä yhden illan ja yön, ja se tuntuikin auttavan ja käsi rauhoittui. Seuraava askel olisikin ollut lääkearsenaalin kartoitus. Mielenkiintoista on, että vaimeaa aristusta tuntuu ajoittain toisessakin kädessä, oikeassa olkapäässä, aristuksen kaltaista voimattomuutta lonkissa ja polvissa. On hidas kiivetä portaita, lähteä ylipäätään liikkeelle. On hankala avata pulloja ja purkkeja, vaikka ne olisi miten kevyesti kiinni. Ihmeellistä miten kaiken tekeminen on hankalaa, jos yksi pieni osa kropasta menee lakkoon.


Luin hiukan viikonloppuna artikkelia jostain syöpää sairastavasta lapsesta. Heti tuli tosi huono omatunto, että tässä sitä vaan valitetaan ihan pienestä, kun vastaavassa tilanteessa joku lapsi on niin reipas! Ärsyttävää huomata miten araksi ja pelokkaaksi sitä on itse muuttunut. Sillä ei voi kieltää, etteikö ”syöpä” herättäisi mielessä hirvittävää kauhua etenkin nyt. Eniten pelottaa kituminen ja hidas kuolema, joka joskus on syövän kohdalla todellisuutta. Olen itse nähnyt, miten ihminen kituu elinvoimaisesta kohti kuolemaa muutamassa viikossa. En tajua miksi meillä Suomessa ei ole jo eutanasiaa! Ymmärrän hyvin, että kristilliset ei hyväksy sitä, enkä minä sitä heille vaatisikaan, mutta mikä oikeus heillä on määrätä meitä muita? Esimerkiksi jehovantodistajat eivät salli verensiirtoa, mutta en ole koskaan kuullut, että he vaatisivat, että joka ikinen suomalainen noudattaisi samaa tapaa. Fiksuuspiste siitä heille.

Olen myös mietiskellyt, että miten käy, jos en ole ollenkaan valmis töihin tämän vuoden aikana? Töihinpaluu on siirtynyt koko ajan ja tuntuu edelleen mahdottomalta. Käsittääkseni jossain vaiheessa kelaan pitää tehdä uusi hakemus, jos tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Ensi viikolla pääsen syöpälääkärille ja voin jutella tästä kaikesta. Toivottavasti se on hyvä lääkäri. Enkä haluaisi taas kuulla saarnaa siitä, miten veriarvojen testaaminen ei pidennä tutkitusti elinikää yhtään. Jotenkin väittäisin ihan pikkuisen vastaan tässä asiassa; ainakin omat veriarvoni kesällä saivat lääkäreiden töppösiin vipinää ja jos niitä ei olisi tutkittu, voi olla että olisin melko lähellä viimeisiä päiviä parhaillaan. Että sikäli en ymmärrä tuota väitettä.

Ja nykyään on olemassa myös syöpäkoiria, eli sellaisia hauveleita, jotka haistaa ihmisen hengityksestä syövän. Minäkin haluisin päästä sellaiseen hauvatestiin! En usko, että koira pyytää niin paljon palkkaa kuin joku muu tutkija ja uskon sen olevan myös aika erehtymätön. Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun niin moni asia tuntuu siirapissa tarpomiselta?


17.3.2024

Laukkuja, osa 45

 

Jes, viimeinen tekonahkalaukku! Ihmettelen itsekin miksi mulla on muovin vihaajana näin monia tekonahkalaukkuja. Niiden tuntu on aivan erilainen kuin aidon nahkalaukun ja ikääntyessään ne vähän tahmaantuvat, kun muovi vanhenee. Ja mulle vaatteessa ja asusteessa tärkeää on myös tuntu!


Toisaalta onhan tämä ihan näpsäkän näköinen pikku laukku ja menee juhlaan ihan hyvin. Mutta montako juhlalaukkua tarvitsee ihminen, joka ei juurikaan käy juhlissa, sitä vaan mietin.


Sillä ehdottomasti laukku on niin pieni, että arkeen tämä ei sovellu.


Sisällä laukussa on musta vuorikangas ja yksi vetoketjutasku.


Laukun merkki on Navara.


16.3.2024

Menevää viikonloppua

 

Tänään onkin ollut vähän menevämpää kuin yleensä. Kävimme kaupungissa, mökillä, kaupassa kaksikin kertaa ja ajeltiin vielä pitkin maaseutua ennen kotiutumista. Loppuilta kuluukin soffalla elokuvia katsellen ja sushia sekä Kiinalaistyyppistä ruokaa syöden.


Viime aikoina oon katellu ahnaasti The Crown-sarjaa, joka on kaunis ja kiinnostavasti tehty sarja. Sitä ihan itekin eläytyy Ellun elämään. Suosittelen! (Taitaa näkyä ainakin Netflixissä vielä.)


15.3.2024

Odottelua ja ihmettelyä


Tuntuu siltä, että moni asia on nyt odottelua. Odottelen viikonloppua, odottelen seuraava vesijumppaa, odottelen rempan valmistumista, odottelen huoneiden uutta sisustamista, odottelen hotelliviikonloppua, odottelen lapsuudenmaisemiin pääsyä, odottelen kukkien heräämistä, odottelen kesää, odottelen kasvihuoneen pystyttämistä…


Hengaan täpötäyteen ladatun olohuoneen sohvalla, luen, kirjotan ja kattelen telkkua. Suunnittelen. Ja odottelen. Verkkaista siis. Pohdiskelen myös melko aktiivisesti työhön palaamista. Vesijumppa tuntuu auttavan liikkumiseen ja neuropatiaankin. Ainakin toisen vesijumpan jälkeen vasemman jalan neuropatia selvästi vaimeni. Voihan olla, että se vaimenee muutenkin ajan kanssa, en tiedä (vaikkakin se on ollut melko stabiili yli kolme kuukautta ja nyt vesijumpan myötä muuttunut). Mutta ei tuosta vesijumpasta ainakaan haittaa ole! Oon aika innoissani uusista työkuvioista, jotka liittyy työtuntien nostamiseen pikku hiljaa. Mihinkään kaheksan tunnin päiviin viitenä päivänä viikossa en aio palata enää ollenkaan. Arvostan eniten vapaa-aikaa, eikä kahden päivän viikonloppu minusta riitä palautumiseen ja elämästä nauttimiseen. Tingin mieluummin rahasta kuin laadusta. Ristiriitaista? Introvertille oma aika on kultaakin kalliimpaa.

Välillä täytyy tarkistella, että miten ne hallituksen uudet esitykset ja lakimuutokset nyt tuleekaan vaikuttamaan mun kohdalla. En saa slaagia niiden asioiden vuoksi, koska tyhmähän sitä olis, jos uskois kaiken etuuden vaan lineaarisesti kasvavan koko ajan. Tai sitten oon vaan äärirealisti ja aikamoinen skeptikko. Eli toisin sanoen; tämähän oli odotettavissa, riippumatta siitä kuka on vallan kahvassa. Mun järki sanoo, että valtio ei voi loputtomiin ottaa vaan velkaa ja että koska tahansa voi tulla joku odottamaton isompi katastrofi, joka sekoittaa pakkaa huolella, kuten kävi koronan ja Ukrainan sodan kanssa. Siksi aina pitää olla varasuunnitelmia, eikä koskaan voi tuudittautua siihen että kaikki hyvä vaan jatkuu ja jatkuu. Tulee kuitenkin aina se yllätyskyykky.

Silti ihmettelen ansiosidonnaisen työskentelyedellytyksen euroistamista. Ennen ansiosidonnaiselle pääsi, kunhan oli työskennellyt vähintään 18 tuntia viikossa, puolen vuoden ajan ja nyt sitten syyskuusta alkaen se menee niin, että viikkotunnit unohdetaan ja katotaankin vain palkkaa. Täytyy ansaita minimieuromäärän (930€) kuukaudessa vuoden ajan. No okei, mutta eikö ole vähän eriarvoista, kun me kaikki saadaan kuitenkin hyvin erilaista palkkaa? Se, jolla on vaikka kympin tuntipalkka, joutuu tekemään paaaaljon enemmän työtunteja, kuin se jolla on esim satkun tuntipalkka. Äkisti laskien edellinen joutuis tekeen noin 4,5 tunnin työpäivää viitenä päivänä viikossa, kun taas jälkimmäinen sais saman etuuden tehtyään yhden 2,3-tuntisen työpäivän viikossa. Ihmettelen tätä, että mikäs kumma tässä niin ku on järkenä? 

Oon aika pitkälti sitä mieltä, että verotusta ja muita palkan sivukuluja muuttamalla vois hyvin järkätä niin, että kaikki tekis neljän tai vaikka kolmen päivän työviikkoa. Tai sitten 5-6,5 tunnin työpäivää viidesti viikossa. Oon aika saletti, että tuolla päivä- tai tuntimäärällä paljon useampi pystyis tekemään töitä. Vähenisi työttömyys selkeesti. Nythän se ei vähene, etenkin jos annetaan ketjuttamisen vaan jatkua ja jatkua. (Huom! Myös sen porsaanreikäketjuttamisen, joka tulee siitä, että ”meillä on tässä nyt tällänen projekti”…) Koska niitä uusia työpaikkoja ei juurikaan synny. Joku voi työllistää itsensä ryhtymällä yrittäjäksi ja se on yks kärpäsenpaska tässä työttömyystilastossa.

Ehdottaisin radikaaleja toimenpiteitä, kuten vaikka että lakkauttakaa se työterveys kokonaan. Se olis säästöä työnantajalle ja menis ne hyväosaiset työssäkäyvätkin sinne mihin maan alin kasti muutenkin menee, eli terveyskeskukseen! Lakkauttakaa se dinosaurusten aikainen lomaraha! Sehän ei perustu edes lakiin, eikä sitä muutenkaa kaikki saa. Yhdenmukaistakaa lomapäiviä. Onko oikein, että samassa työpaikassa samaa duunia painava henkilö x saa lähes 8 viikkoa lomaa vuodessa, kun henkilö y saa about puolet siitä? Mitäpä jos molemmat sais vaikka kuus viikkoa? Taikka vähemmän. (Onkohan missään maailman maassa näin pitkiä lomia kuin Suomessa…? Ei nämä ole mitään itsestäänselviä asioita.) Kommunistisia ideoita? Minusta oikeudenmukaisia. Sitä paitsi nämä koskis kaikkia kansanosia, myös niitä miljonäärejä. Oletteko huomanneet, että keskiluokka ei halua koskaan luopua mistään omastaan, vaan kaikki kaatuu aina alimman kastin niskaan? Keskiluokka huutaa kurkku suorana, että ottakaa ökyrikkailta, mutta mitä he on valmiit itse antamaan? Eivät mitään. Katsotaan vaan säälien tai inhoten, kun alin kasti tempoo alimmalla portaalla. Ja kadehditaan rikkailta sitä rahaa.


14.3.2024

Aamu alkaa kahvilasta

 

Tämäkin päivä alkaa Bacaro Doppiosta, Tampereen Sokoksen italialaiskahvilasta. Muodostuukohan mun vakkariksi toi salamicroissant ja chai latte? Croissanttia mutustellessa tulee ihan Ranska mieleen. Sielä saattoi hotelliaamiaisella olla kahvin kanssa pelkkä croissant, ei ees täytetty. Kyllähän me silmiä pyöriteltiin siinä, että maailmankuulun keittiön maassa ylletään näin mahtavaan, maukkaaseen ja monipuoliseen aamupalaan. No ehkä he menee heti sen perään lounaalle ja kiskoo viiniä kannullisen sen kyytipojaksi, jotta kestävät tuon kaiken upeuden.


Tällä kertaa istun ikkunan vieressä, enkä takanurkassa. Mä hämäydyin valitseen tän paikan, koska tää kahvila oli vielä lähes tyhjä kun tulin. No, mutta on tästä kyllä hauska katella ulkona kipitteleviä ihmisiä. Ohi kävelee arviolta kuuskymppinen tupakoiva nainen mustassa makkaratoppatakissa. Pariisissa hänellä olis Chanelin vaaleanpunainen jakkupuku vuodelta 1954 ja pitkä hopeinen imuke, sekä mustat kulmikkaat aurinkolasit. Ja hän näyttäis kasikymppiseltä. Mutta Suomihan onkin ikuisen nuoruuden onnela, jossa mustiin pukeutuneet ihmiset raahautuu aamuin illoin terapiaan. Pariisilaiset menevät terapian sijaan ystävättärien kanssa kahvilaan. Kälättävät, kiekuvat ja huitovat savuke sormissa, niin että kasvoista varisee monta kerrosta pakkelia. Voi olla, että kaikki on sillä autettu. Ainakin säästää terapiakuluissa ja voi ostaa lisää Chanelia.


Mutta hyvin sitä näköjään voi leikkiä olevansa jossain ihan muualla. Sopii kokeilla! Menet kahvilaan jossakin Kauhajoella ja kuvittelet olevasi Pietarissa. Lievestuoreella voi notkua ja luulla olevansa Kiotossa. Jos sattuu olemaan Hesoissa, niin voi koettaa tunnustella olisko sittenkin Uhtualla. Kyllä se varmasti onnistuu, kun pinnistää. Paitsi jos on sellanen henkilö, jolla ei ole mielikuvitusta, afantaasikko. Se olis kyllä ehkä erilaista kahvittelua sitten. Eikä siinä mitään, sitten vaan mennään niillä korteilla. Mä oon kailottanu kaikille, että miten hyvä mielikuvitus mulla on, mutta nyt joudun toteemaan, että afantasiaa en kyllä oikein osaa kuvitella. Siin kohtaa menee aivot solmuun ja jumitun.


13.3.2024

Taloista ja rempoista


Musta on aina tosi kiva katella mitä talon rakenteista löytyy. Siis minkä tahansa vanhan talon. Mun ois pitäny ehkä sittenkin kouluttautua rakennusrestauroijaksi. Mun painajaisduuni olis (kaupan kassan lisäksi) rakennusten purkaja, semmonen joka lytsää taloja kaivinkoneen kauhalla ja hohottaa päälle. Että ’siitäs sait paska talo, kun olit niin vanhakin!’ Määhän menin ihan rakastumaankin vanhaan taloon kerran. En nyt ehkä menis sen talon kanssa naimisiin, varsinkaa kun oon jo naimisissa, mutta se oli jotenkin tyystin suloisinta mitä oon talojen joukossa ikinä nähny. Se oli semmonen keskiaikatalo Saksassa. Mutta ei mikään tavallinen keskiaikatalo, vaan kakskerroksinen ja pitkulainen! Sen leveys oli ulkoopäin ehkä 3 metriä ja pituus pitkälti toistakymmentä metriä ja se oli vino, eli se lenkotti sinne sun tänne hauskasti. Se oli vuodelta 1416 ja sen alakerrassa toimi pubi ja yläkerrassa asui sen pubin pitäjä vanhan äitinsä kanssa. Mä istui siellä siemailemassa jotain juomaa ja kalustin sitä mielessäni. Miten nyt sit kalustetaankin sellasta vaivoin kaks metriä leveään ja kolmisen metriä pitkää huonetta… Ainaki lähes kaikki mun vaatteista, astioista ja kirjoista olis pitäny jättää pois. Mä ajattelin, että menen sinne sitten, kun talo täyttää 600 vuotta, mutta just sinä keväänä oli mun äidin aika lähteä tuonilmaisiin, enkä pystyny ajattelemaankaan mitään matkoja.
 

Hauskinta vanhoissa taloissa on niiden henki, tuoksu ja persoona. Tää meidän talo on tämmönen paksu vanha leidi, joka könöttää millon mihinkin suuntaan, oikoo vähän selkäänsä ja koipiaan riippuen siitä onko kesä vai talvi. Talon keuhkot ja hengitysilma on ihan terveet, ei haise ees se tavallinen vanhan talon ominaishaju. Mutta tän talon vedenkierrossa on vähän ongelmaa ja sitä tässä on pariin kertaan paikkailtukin, kun se saa sisäisiä vedenvuotoja. Kolmikymppisenä tää kävi kasvojekohotuksessa ja kaikenlaista pintaa paklattiin uuteen uskoon. Lattioita, kattoja, seiniä, ikkunoita vaihdettiin ja keittiö sai kokonaan uuden ilmeen (jopa keittiön ulko-ovi suljettiin kokonaan). Ovet taitaa olla yhden lattian lisäksi ainoot näkyvissä olevat alkuperäset asiat täällä. Me muutettiin tähän, kun tää oli 57-vuotias, mut siitäkin on jo 16 vuotta! Me ollaan kieltämättä vähän ylensyötetty tätä taloa ja täällä on aika täyttä. Mutta täällä nauretaan paljon ja hissutellaan villasukissa ja ollaan pääosin hiljaisia. Ei paiskota ovia tai hypitä tasajalkaa ja ryntäillä portaikossa. Päinvaston me taputetaan välillä hellästi ovipieliä ja sanotaan ’hyvä talo’!


Jahas, remppa sitten seisahtu odottamattomasti kestettyään kaksi päivää. Eihän se nyt tietysti mikään ylläri sinänsä ole, mutta kunhan totean. Johan tässä on muutenkin totuttu odotteluun, niin menee se muutama ylimääränen päiväkin samaa höökää. Yläkerran lattiamatskuista otetut näytteet jumittaa asbestilabrassa oletettua huimasti pitempään, siinä syy. Ei voi mitään. Mutta tähän väliin täytyy kehasta remppamiestä, että perin nopeesti hän on edennyt nuo kaks ekaa päivää. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, kunhan ehtii!

 

12.3.2024

Lattia auki

 

Tänään remppa etenee lattian purkamisella. Eli saatiinhan me eilen tuo huone typötyhjäksi. Parketti kupruili ja irvisteli vesivahingon seurauksena, mutta sen alla ei kuitenkaan ole onneksi merkkejä kosteudesta.


Ja koska täällä on säästetty aikanaan (80-luvun alussa) parketissa, niin tietenkään se ei mene tuon kiintokaapin alle. Toisaalta hyvä, sillä nyt kaapin purkamiselta säästytään. Ainoastaan yläkaapit puretaan, sitten kun kattoa ruvetaan purkamaan. Varsinainen silmänilo tuo lastulevykaappikaan ei ole, mutta nyt en taida kuitenkaan investoida antiikkisiin vaatekaappeihin.


Ylläri parketin alla oli tuo aaltopahvi! Ei siis mitään muovia, vain joku levy, jonka päällä aaltopahvi ja sitten parketti. Pahvi ei aiheuta päästöjä, ei vanhene kuten muovi ja on hengittävä. Joten haluan uudenkin parketin alle aaltopahvin! Hassua, että en edes tiennyt, että sitä voi vaatia, koska joka paikassa nykyään tyrkytetään vain muovia.


Loistava juttu! Aina näköjään oppii jotain uutta.


Ja koska minä menen mielelläni asioitten edelle, niin valitsen jo tapettia tähän huoneeseen. Vihaan tuota vanhaa muovimössö-tapettia. Mahtavaa päästä siitä eroon. Uusi tapetti tulee olemaan vihreä ja vahvoilla onkin alla oleva malli. Ihan vaan K-raudan valikoimista.

Vihreä tapetti sopii parhaiten näihin huonekaluihin. Siitä tulee lämmin fiilis ja se sopii myös tähän 73-vuotiaaseen taloon.


Olohuone tulvii nyt vanhoja huonekaluja! Mutta onneksi tämä on ohimenevä vaihe.


11.3.2024

Vihdoin VIHDOIN remppa pyörähtää käyntiin!

 

Kyllä täällä ollaankin hiki hatussa tyhjäilty kahta täpötäyttä huonetta! Ja kun ne esineet ja huonekalut sullotaan muihin täysiin huoneisiin, niin mehän eletään täällä kuin oravat jossain pähkinävarastossa koko kevät! Täytyy vetää posket sisään ku hilautuu sohvalta jääkaapille! Muita reittejä en tarvitakaan välttämättä.


Ihan ei vielä typötyhjäksi saatu huoneita. Mutta jos me ilmoitetaan remppafirmalle, että aikaisintaan viikolla 11 vois alotella, niin eiks se tarkota, että tän viikon aikana? Ja että sovitaan lähemmin. No, remppamies ilmotti perjantaina klo 15.30 tulevansa nyt maanantaina klo 8 +-30min. Jahas. Töpinää töppösiin! Vaan tässä sitä nyt odotellaan (kello 9.30)…


No, ainakin hän voi alottaa irtokaappien purkamisella. Ja toki itekin ollaan kiinnostuneita, että mitä ja missä järjestyksessä täällä aiotaan tehdä. Ja millä aikataululla.


Tässä hysteerisesti tavaroita kanniskellessa tulee väistämättä mieleen, että olispa kiva muuttaa! No ei. Se olis ihan ultimaattista shokkia kyllä. Mutta kesää odotan, jollon remppa kai on valmis. Ehkä juhannukseksi?


10.3.2024

Laukkuja, osa 44

 

Näköjään (ja kieltämättä) tykkään mustista nahkakäsilaukuista! Tämäkin laukku on tyylikäs, mukavan tuntuinen (pehmeää nahkaa), sopivan kokoinen ja sopii moneen menoon.


Aivan varmaksi en osaa mennä sanomaan, että olenko tätä käyttänyt ja jos, niin miten monta kertaa. Muistini on himmeä tästä kohdasta.


Sisältä lakku on siistikuntoinen (ei merkityksessä ’magee’ vaan merkityksessä ’puhdas, siivo’.) Aika yleinen sisäjakokin siinä on; yksi vetoketjutasku, jonka takana avotasku ja vastapuolella toinen avotasku. Tämä menee jatkoon!

 

9.3.2024

Silmäpako ruhtinattaren villapaidassa

 

Mä en ole koskaan tuntenut oikein olevani samaa lajia ikäisteni naisten joukossa. Laitettuna, fiininä, rauhallisesti käyttäytyvänä, harkitsevana, työmaailmassa etenevänä, aurinkorannoilla lomailevana tai vaihtoehtoisesti lapissa laskettelevana… sellaisena mä en osaa olla. Se ei vaan tuu mun selkärangasta, ei sitte millään. Ja oon kyllä niin hömelö, että useimmiten en tajua tota ees itse. Oon ihan sulavasti kaikennäköisissä porukoissa, kunnes näen valokuvan meistä, tai vilkaisen kadulla näyteikkunan peilikuvaani. Silloin se vyöryy tajuntaa. On jotenkin hirmu vaikea edes hahmottaa, missä se ero on. Siinäkö, että en osaa, enkä halua peitellä, vaan kerron ohikulkijallekin miten rankkaa syöpähoitoa tässä eletään läpi tai kuinka oudon unen näin viime yönä. Herään vasta siinä vaiheessa tilanteeseen, kun ohikulkija tai kuka hän onkaan, katsoo vähän oudosti. Tjahah, taas ei olis pitäny sanoo sanaakaan. Ja voi että kuinka monta kertaa elämässäni oon loksahtanu tähän samaan kuoppaan. Ja silti on joku pakonomainen tarve heittäytyä ja ojentaa verinen sydänlihas hopeavadilla sille kaupan kassalle taikka bussipysäkillä tönöttävälle ihmiselle. Semmosta se sitten on.

Ja sitten se ulkoinen ’lookki’. Tukka yleensä hasottaa, meikkiä on korkeintaan huulissa ja sekin jotenkin epämääräisesti, vaatteet on värillisiä, pukeudun kerroksittain ja laahaan olallani kulahtanutta marimekon laukkua tai käsikynkässä jotain ihmeen vintagekäsiveskaa. En oo eläissäni pitäny piikkikorkokenkiä, enkä pidä. Mieluummin harpon maihareissa. Mulle riitti jo lapsena se, kun näin aikuisten naisten vikaan kasvaneet varpaat. Suoraan sanottuna ihmettelen miksi naiset yhä - 2024 - vapaaehtoisesti pukeutuu teräväkorkoisiin ja -kärkisiin kenkiin? Oon pistäny merkille meteorologien, uutistenlukijoitten, juontajien ja poliitikkojen kenkiä. Onks kellään maihareita? Tai ylipäätään kenkiä, joissa on tilaa ja mukavuutta? Voi että kun me naiset ollaan niin monessa asiassa kuitenki ihan itse sen valinnan takana. Jos mä toikkaroisin korkkareissa, niin rysähtäisin välittömästi permantoon niin ku Lenin-patsas Liettua toreilla ja sitten olis kallo halki ja lonkka tuusan nuuskana. Sitä paitti, mun sisäinen ääni sanoo, että vaatteen pitää olla mukava päällä! Sen lisäksi, että se on kaunis, tietysti. Että näillä mennään.

 Kuuntelin Sami Sykön kommentteja vaatteiden väreistä ihan hiljattain. Hän on minusta niin piristävä ja kiinnostava ihminen ja hän kertoi miten näki bussipysäkillä ihmisiä pukeutuneena näin; ’musta, musta, musta, musta, harmaa’. Niinhän se taitaa pääosin olla. Mua vähän surettaa, kun joku kerran sanoi mulle, että hänkin haluis pukeutua yhtä värikkäästi kuin mä, mutta ei uskalla. Minä menen tuolla silmäpako edellä ja pipo vinossa ja ajattelen, että tärkeintä on se mitä ihminen puuhailee ja ajattelee ja kuinka käyttäytyy. Ettei ole tahallaan ilkeä joka käänteessä. Mä huomaan, että mua ei yhtään haittaa, jos joku (lue = minä) on kulahtanu ja virttyny ja haalistunu. Mää oon varmaan nyt vähä kuin ne Littoisten lintuneidit; joku muinainen pitsiloimi ylhäisesti olalla ja kölninvettä kainaloissa. Samalla tavalla luulen tuntevani, että en kuulu joukkoon noin niin ku yleisesti. Onneksi meitä on muitakin, etten vallan diagnosoi itseäni suljetulle osastolle. Ainakaan yksinäni.


8.3.2024

Minkälaista kodeissa oikeesti on

 

Koska somessa sisustajat harvoin näyttää sitä, miltä kodeissa oikeesti näyttää, niin päätinpä pistää muutaman inhorealistisen kuvan meiltä just nyt. Toki tuo kaikki käsiin räjähtänyt roina johtuu pääosin siitä vesivahingosta ja sen asian ratkomisesta, mutta on meillä muutenkin pinoja ja röykkiöitä, joita ei hienoissa kodeissa sallita. Olkaatte hyvät ja nauttikaa! (Huh)





P.S. Mua kiinnostaa eniten toisten kuvissa ja päivityksissä se realismi, jota kaikilla on. Ei niinkään kiillotetut kiiltokuvat, joissa ei koskaan näy loisia tai saastaa tai ruttoon kuolleita sukulaisia. Realismia, kaipaan realismia!


7.3.2024

”Minä menen Kämpiin takaisin…”


Arvakkaas mikä kertoo siitä, että mun mieli alkaa olla tervehtynyt kaikesta sairausshokista? Se, että mä suunnittelen hotelliin menoa ja kaikenlaisia ihania kulttuuripäiviä mun siskon kanssa! Nyt on lyöty lukkoon jo yksi päivä, vaikkakaan sillon me ei mennä vielä hotelliin, vaan vietetään vain hyvä päivä kahestaan kaupungissa, nauttien kahviloista, taiteesta ja ruoasta.


Mä oon just presiis sellanen nautiskelija, joka haluaa mieluummin yhden tai kaks luksushotellikäyntiä vuodessa, kuin kymmenen halpisyöpymistä jossain hostellissa. Kelpais mulle kyllä ne kymmenen luksustakin, mutta budjetti ei taida riittää ihan siihen kuitenkaa. Mutta kun kerran mennään, niin mennään täysillä! Arjessa voi sitten säästellä ja haaveilla taas uudesta luksushetkestä tuonnempana. En ymmärrä yhtään sellasta, että mennään mahollisimman halpaan yöpaikkaan ja syödään jossain hesessä tai haetaan kaupasta omat voikkuleivät, vaikka ois varaa. Ehei! Se kaurapuuroelämä on arkea varten. Jos silloinkaan! (Moni asia riippuu asenteesta arjessakin!)


Onneksi mun sisko on täydellisesti samaa mieltä, sillä en tiedä kenen muun kanssa menisin muuten elämään ruhtinaiksi. (Mies kyllä on samanlainen hotellinautiskelija kuin minäkin, mutta ei ehkä jaksa kulttuuria ja muuta menoa niin paljon.) Sitä paitsi, kun oon päässy irti pelosta mennä hienoon ravintolaan tai hotelliin, niin otan tästä kaiken irti! Joskus olin ihan kauhuissani, että miten siellä käyttäydytään ja että osaankohan mä. Kunnes tajusin, että se henkilökunta on siellä mua varten, eikä toisin päin! Ei mun tarvii niitä jännittää. Ja kunnon hotellissa tai ravintolassa henkilökunta kohtelee jokaista kuin ruhtinatarta. Arvokkaasti, kauniisti, ystävällisesti ja ennen kaikkea alentumatta. Sellaiset ravintolat, joissa tarjoilija kyykistyy asiakkaan viereen ja puhuu kuin lapselle, ne jätän yhteen kertaan. Jotain rajaa asiakaspalvelussakin!


Ottakaahan tekin timanttinne piironginlaatikosta, kiillottakaa tiarat  ja nauttikaa keväästä, auringonpaisteesta ja elelkää ruhtinaiksi!

 

6.3.2024

Susiraja ja penisseinä


Ja tottakai mää katoin kulttuuriskandaalit tälläkin viikolla! Tällä kertaa en rytistänyt lornjettejani nyrkin sisällä kippuralle, mutta jäin miettimään ja pureksimaan ajankohtaista asiaa. Nimittäin sitä, että mistä voi tehdä taidetta ja missä sitä voi esittää.


Ohjelmassa oli paljon Iiu Susirajan taidetta ja pakko sanoa, että muhun se taide vetoaa ja mua se naurattaa! Monokkeli huurussa nauroin makkaroille, jotka pyöri poranterien tavoin hänen päänsä molemmin puolin. Sillähän on todella oivallisia oivalluksia lähes jokaisessa työssään. Mä en näe niitä ’lihavan ihmisen kannanottoina syömiseen tai kehoon’, niin ku ohjelmassa vähä pohdittiin. Ei ei, ne on upeaa älynväläystä toinen toisensa perään. Toki sielä joitakin teoksia on, jotka käsittelee just ensisijaisesti painoa ja kehoa, mutta ei se ole hänen taiteensa ainut kulmakivi, ihan niin kuin Helene Schjerfbeckin taide ei ole ’vanhanpiian’ taidetta. Onko sitä kukaan edes miettinyt? Ei varmaan. Yhtä lailla Susirajan taide on briljanttia aivojen väläystä, ei painoa ja kehoa.

Mutta tää ei ollu se varsinainen iso punainen lanka, joka ohjelmasta tuli päällimmäisenä mieleen, vaan se oli se, mitä taidetta ylipäänsä voi tehdä ja mihin sitä voi laittaa näytteille. No mun mielestä taidetta voi tehdä lähestulkoon kaikesta (paitsi nyt kiduttamisesta ehkä ei mielellään) eli se sininen jättipenis oli kyllä taidetta, miks ei. Mutta nyt tullaan siihen käänteeseen, jossa mä lähden nutturapuikot väpättäen eri suuntaan. Mä en laittais sitä kymmenen metriä korkeeta penistä talon ulkoseinälle keskelle kaupunkia. Tämä on semmoista taidetta, joka kuuluu galleriaan sisälle, ei semmoista, joka läväytetään kulkijoiden silmille, halusi he tai ei! Jokainen voi silloin päättää, kulkeeko gallerian ovesta sisälle vai jääkö kokonaan ulos. Ei ole kovin korrektia pakottaa kaikkia ihmisiä katsomaan ihan intiimimpejäkin asioita kun on menossa kauppaan hakemaan rusinoita. Mä kykenen kyllä katsomaan tuota taidetta talon seinässä, mutta mulle tulee hyvin kiusaantunut olo niiden puolesta, jotka ei halua sitä nähdä.

Samalla tavoin keskustorilla vois olla viis metrii korkea screeni, jossa pyörii eläinten nylkemistä esittäviä videoita. Mä pystyn niitä kattoon, mutta veikkaan, että todella moni kärsis näkymästä aika lailla. Oon nähny jo pienenä miten jänis nyljetään ja isompana hirven nylkemistä, eikä siinä mitään. Mutta mun mielestä sellastakaan videotaidetta ei pidä läväyttää ihmisten silmille noin vaan. Sekin on sitä galleriataidetta. Sanotaan, että kyllä pitää voida katsoa luonnollisia kehon osia ja että sulla on joku ongelma seksuaalisuuden kanssa, jos et pysty alastomuutta kohtaamaan. Lässyn lässyn. Mä oon tosi eri mieltä. Ei kaikkea pidä näyttää! Sitä on nykyään ’edistyksellisimpien’ vaikea käsittää, että on yksityisiä ja intiimejä asioita. Jos jollekulle ei ole, niin hän saisi kuitenkin kunnioittaa niitä, joille on. Kotonaan saatte riekkua miten tahdotte, mutta kadulla ollaan yhteisessä tilassa. Ja kun nyt puhutaan niin kauheesti ’turvallisesta tilasta’, niin ei taida kovin turvallinen olo olla, jos on pakko haahuilla jossain jättipenisviidakossa. Ja vaikka nyt puhunkin vaan peniksestä, niin tää pätee kyllä yhtä lailla pilluihin ja persereikiin. Ei niitäkään seinille kiitos!

 

5.3.2024

Bacaro Doppio ja muuta mukavaa

 

Eilen oli kaupunkimaanantai. Menin miehen kyydillä jo kahdeksaksi Bacara Doppioon, siihen Sokoksen ihanaan italialaiskahvilaan, jossa kävin mielelläni jo viime keväänä. Mulla oli treffit ystäväni kanssa siellä, mutta vasta joskus kymmenen-yhdentoista välillä. Koska en kuitenkaan nykyään jaksa heilua kylillä entiseen malliin, niin jumituin treffikaffilaan jo hyvissä ajoin aamusta. Söin jonkun ihanan täytetyn croissantin ja join chai latten. (Se on juoma jonka usein tilaan, jos kahvilassa ei ole laajaa herkullista teelistaa.) Tykkään myös tuosta Bacaro Doppion sisustuksesta ja kävin oikein zoomaamassa, että mitä vanhoja kirjoja yhdellä hyllyllä on ja sain vähän sätkyn; siellä on Uuno Kailaan runoja! Miten voi joku niin ihana kirja olla rekvisiittana?! Mä pelkään, että tuollaiset rekvisiitat vipataan rodeen, heti kun kahvilan ilmettä muutetaan! Auts!!


Sitten vaan nököttelin ja lueskelin blogeja ja sen semmosta, kunnes kyllästyin nököttämään ja lähin käymään ostoksilla Sokoksen ekokosmetiikkaosastolla. Ostan näet yhä joulukalenteriini löytöjä ens jouluksi. Nyt on 13 luukkua täytetty, kun Sokokselta löytyi eilen kaksi juttua. Ostin muuten niiden lisäksi ihan hillittömästä uteliaisuudesta Kölninvettä, eli sitä 4711:stä pienen pullon. Sehän on kaikkien tuoksujen esiäiti, klassikoiden klassikko, jonka jokaisen pitäis tuntea, mutta mulle se on ainaki aikusiällä jääny vähän hämärän peittoon. Miesten kempparihyllystähän se löytyi, enkä olisi ehkä sitä ostanutkaan, ellen olis etukäteen lukenu, että se on nimen omaan unisex-tuoksu. Ja kun sitten illalla pullon avasin ja kokeilin miltä se tuoksuu iholla, niin musta tuli heti fani! Ihanaa bergamottia!! Sen Top Notes on Lemon, Bergamot ja Orange. Voisin uida siinä, se on niin ihana! Tästä tulee mun kesätuoksu.


Aikani kierreltyä Sokoksen kempparissa palasin Bacaro Doppioon väijymään, että koska se herkullinen salaattibuffet aukee. Siis mä en käsitä mitä ne jumittaa sen kanssa; se oli valmis vasta klo 11, kun olin käyny jo kolmesti sitä kyselemässä. Ja sitten kun menin sitä vihdoin jonottamaan, niin edessä seisoi joku muutaman naisen lounaspoppoo, jota palveli vain yks myyjä. Yks hidas myyjä. Voi luoja! No, se ihana vuohenjuustosalaatti on palannut (paitsi ne vuohenjuustot ei ole enää kämmenen kokoisia kiekkoja, vaan pienempää murua ja pensasmustikat puuttuu), joten sain luotua lautaselleni ihanan pienen salaatin. Ystävää oli todella ihana nähdä ja sain sydämenmuotoisen suklaarasian häneltä lahjaksi! Kiitos rakas E!


Iltapäivällä siirryin Sokokselta Ruuskasentaloon, jossa sijaitsee Lie-Mi-niminen ravintola. Siellä mulla oli treffit toisen ystävän kanssa. Hän on samalla mun mentori yhdessä asiassa nykyään ja meillä todella riittää asiaa pureksittavaksi. Kiitos ihana U! Mun nykyinen olotila, elikkä se, että aivot ja kroppa elää aivan eri sfääreissä, hankaloittaa jonkun verran näitä syömisiä ravintoloissa. Mun mieli haalii kaikenlaista, tuollakin ajattelin, että söiskö dumblingseja ja papaijasalaattia ja oisko viel joku keitto… no sittenhän siellä olikin vain lounastarjoilu ja valitsin kolmesta vaihtoehdosta pienimmän, eli nuudeliannoksen, joka sitten osoittautui niin isoksi, että en jaksanu ihan kaikkea. Tää on vähän piinaavaa, kun mun mielestä lautaselle ei saa jättää ruokaa. Ja nyt mulla ei ollu mitään rasiaa edes mukana, kuten monesti. Toisin sanoen masu tulee nopsemmin täyteen, kuin mieli tajuaakaan! No kaiken tään syömisen jälkeen menin vielä uimahalliin ja polskuttelin vesijumpassa (suurimman osan aikaa ypöyksin) melkein puoli tuntia! Vähän lyhyeksi jäi se 1,5h uimahallikäynti, mutta ens kerralla sitten pitkän kaavan kautta!


4.3.2024

Voi tätä kaiken määrää!!


En tiä mikä on muitten kokemus, mutta mulla vähän taas kiristää hermoa tämä kaiken paljous! Minä jos joku rakastan vanhoja tekstiilejä ja voi hitto kun niitä onkin kertynyt, vaikka oon tehny hiki hatussa poistoja viime vuosina, enkä oo kahminu lisää. Mä en vaan tiedä, mihin laitan tän kaiken rempan ajaksi? Ei näitä voi laittaa auton ja moottoripyörän kanssa samaan varastoon. Ei ainakaa mun mielestä! Mun täytyy kai vuokrata liinoille oma asunto. Kaksio!


luulen, että kun remppa on valmis ja kaikki laitetaan takaisin huoneeseen, niin mun tarvii käydä kaikki vielä kerran läpi aika kriittisesti. Mutta luopuminen on hyvin hankalaa! Mulla on kokemus siitä, miten toinen ihminen pakottaa luopumaan lähes kaikesta siihen mennessä rakkaasta tavarasta ja poden sitä vieläkin, kymmenien vuosien jälkeen. Siksi mun on aivan kauhean vaikea luopua sellaisista tavaroista, jotka on ihania. Toki muunlaisiakin on tullu haalittua ja niistä on helpompi tietysti luopua.


Mutta nyt tyhjäillessäni tätä kaappia, päätin, että alan käyttää esiliinoja. Ei siis mitenkää pullanpaistopäivinä (etenkin kun mä oon tehny pullaa vaan kerran elämässä), vaan ihan niin ku koko ajan! Mä alotan uuden muotivirtauksen! Essuthan on aivan hitsin käteviä, koska niissä on lisätaskuja ja ne suojaa muita vaatteita. Sen mää teen. Mutta ensin täytyy tuon rempan valmistua pois alta.


En tiedä pitäiskö mun tehdä joku ’sunnuntaisarja’ vaikka pöytäliinoista, sitte ku laukut loppuu. Mitä mieltä ootte? Tai jostain muusta… onko toiveita? Mitäs kaikkea mulla olis… sekä täysiä että tyhjiä (eli vintagea) hajuvesipulloja, monenlaisia tekstiilejä, vintagepuuterirasioita, maljakoita, kirjoja, kokkauskirjoja, vintagenukkeja, sekalaista tavaraa… (vaikka vintagesilmälaseja, koruja yms). Heittäkääs toiveita kehiin. Sit kun tuo remppa on valmis, niin sitten voin penkoa kaiken esiin.


3.3.2024

Laukkuja, osa 43

 

Vaihteeksi valkoinen käsilaukku! Tekonahkaa, mutta ulkoapäin melko kivassa kunnossa. Pidän laukun lukkomekanismista ja muotoilusta, etenkin noista koristenapeista hihnojen kiinnityskohdissa. Myös pehmeä muumimammamaisen käsilaukun muoto on miellyttävä.


Laukku on keskikokoinen käsilaukku, joka aukee hyvin ja johon mahtuu ihan kivasti tarpeellista tilpehööriä. Joitakin kertoja olen tätä laukkua käyttänytkin.


Sisällä laukussa on vaalea kangasvuori, vetoketjutasku, jonka takana avotasku ja toisella sivulla toinen avotasku. Vuorissa on aika paljon tahroja ja se toki vähän haittaa visuaalista ilmettä. Tekonahkainen tuntukin vähän tökkii. Tätä laukkua pitää miettiä todella! Harkittuun testikäyttöön tämä nyt menee ja sitten joko poistoon tai säästöön.


2.3.2024

Sitä sun tätä


Taidanpa aloittaa terveyskuulumisista. Ne näet muuttuu melekosen nopeesti nykyään. Mä olin parhaassa kunnossa joskus tammikuun lopulla, mutta siitä on nyt rysähdetty aika hyvin takapakkia tähän hetkeen. Oikee peukalo on lähes käyttökelvoton, ei mene suoraksi, eikä koukkuun. Sitä aristaa ja välillä sattuu julumetusti. En availe vetoketjuja, selaa lehtiä, enkä tartu pinsettiotteella mihinkään. Se määrää mun tekemisiä ja olemista hyvin pitkälle ja jessus mihin kaikkeen peukalo vaikuttaakaan! Sen lisäks vasen peukalo antaa myös merkkejä aristuksesta sekin. Muuten etenki jalkojen lihakset on jäykät ja esim lonkkanivelet aika hitaalla. Mä siis toisin sanoen köpöttelen kuin pahainen mummo. Kaikki liikkeellelähtö on hidasta ja kankeaa. Ja tästä kaikesta saa kiittää yksinomaan Letrozolia, syövänestolääkettä, jota oon vetäny nyt reilut kaks kuukautta. 

Tiistaina kävin työterveydessä. Viis viikkoa lisäsaikkua! Hurja helpotus. Vaikka mietinhän minä täälä sitä, että jos letrot aiheuttaa kipua kivun päälle, niin pystynkö ikinä töihin. Ristus mikä ankea ajatus! Että minä en enää sinkoilisi kesän tullen ympäri pihaa ja pitkin pohjanmaata, vaan keinuttelisin koko kesän terassilla filtti jalkojen päällä, ainot jalassa ja shaali harteilla, harmaantuen niin kuin keloseinä museon aitassa. Muumioituisin siihen ja syksyn tullen navakka tuuli lennättäisi minut keltaisten lehtien joukossa kompostin nurkille, eikä kukaan edes kaipaisi tai muistaisi, että kuka thilda…? Öööök.


Ai niin! Meinasin muuten menettää toisen työpaikkani noin vaan alta pois. Närkästytti hiukan, kun ihan sattumalta sain asian tietää, että pääsin soittelemaan ympäriinsä asiaa selvitellen. Mulle tietysti puhelimessa sanottiin, että mitä, eikö sinulle ole tullut tietoa? Minä ihan luulin että olet ilman muuta saanut tiedon! Selvitän asiaa ja soitan takaisin. Ja tästä on jo kohta kolme vuorokautta…. Arvatkaa onko soitettu takaisin? Olin kyllä vähän nuivana puhelimessa, että näinkö tämmöset asiat hoidetaan? Että vain sattuma on nyt minun puolellani ja vain sen ansiosta voin ehkä korjata vielä tilanteen. Katsotaan nyt.

Joku saattaa muistaa, että meillä sattui hieman isompi vesivahinko syyskuussa, kun konttorihuone muuttui Niagaran putoukseksi. Mun kunto oli aina vuoden vaihteen tienoille sen verran kehno, että en jaksanu paljonkaan sitä huoneen tyhjäystä ja siksipä se on vielä kesken. Tosin yli puolet kaikesta roinasta on kyllä jo tyhjätty. Miehellä on oma tyhjäysprojektinsa konttorin yläpuolella olevassa huoneessa ja sekin vielä jumittaa. Meillä kyllä kävi vakuutusyhtiön määrittelemän remppafirman tyyppi mittaamassa kosteudet ja analysoimassa tilanteen heti tuoreeltaan. Sen jälkeen onkin ollut vähän hankala saada heitä kiinni, jotta olis voitu sopia aikataulua. Kunnes alkuviikosta remppamies soittaa miehelleni, että mä pakkaan nyt autoa ja lähden tästä teille. Siis mitääh?? Eihän ees mummon luo mennä noin vaan, pitää ensin ees jollain  tasolla sopia onko ihminen kotona ja sopiiko muuten! No remppamies ymmärsi ja sanoi ilmoittavansa pomolleen, että sovittais aikataulut. Arvatkaa onko pomosta kuulunut? No joka tapauksessa nyt täytyy tyhjätä huoneet loppuun.


1.3.2024

Pöffäilyä cityssä

 

Tänään oli taas sellanen päivä, että herätyskello pirisi kamalan aikasin ja mä tepastelin uimahallin ovesta sisään jo aamu-kaheksalta. Ja mikä parasta, ostin nyt sitte sen vuosikortin uimahalliin! Nyt mää voin tepastella uimahalliin vaikka viis kertaa päivässä, jos huvittaa. Mehän ei siis asuta mitenkään kovin lähellä uimahallia, joten koetan tulla toimeen vähän vähemmillä käynneillä, niin ku vaikka kerran-pari viikkoon. Mutta tänään siis hilipasin jälkikasvun kanssa kylmäaltaaseen, porealtaaseen, lastenaltaaseen ja aikuisten altaaseen, jossa kokeiltiin vesijumppaa ihan ekaa kertaa ikinä! Olipas kuulkaa ihan sikamukavaa! Tuli ihan hengästys ja hiki. Se ei siis ollu mikään ohjattu vesijumppa, vaan sellanen omatoiminen, jossa näyttö on altaan reunalla ja siitä pysty valitseen erilaisia jumppia. Siellä me mummojen seassa huhkittiin ja olin kyl selkeesti hitaampi kuin mummot. Heh. Sitte kokeiltiin myös vesijuoksua, mutta se ei ollu niin innostavaa ku tuo vesijumppa. Ihan jees kuitenki sekin.


Noo, kolmen tunnin uimailun jälkeen siirryin Fasulle teelle ja tapasin ystävän. Mähän en oo siis tavannu 99% ystävistä viel ollenkaan sairastumisen jälkeen, eli about juhannuksen tienoilla oon viimeks ollu ihmisten ilmoilla tapaamassa ketään. Joten on kyllä oikein piristävää nähdä tärkeitä ihmisiä taas! Ja oikeestaan Fasulla tapasin vielä toisenki ystävän, jonka kanssa siirryttiin sit saman tien Koskariin. Siellä repäsin ja ostin Indiskasta kimonon. Ihailin kimonoa ja viikkoja sitten ja oon pohtinu toooosi tarkkaan, että ostaako vai eikö ostaa. No ostin, koska sille on vähän niin ku tilausta ollu jo monta vuotta. Ja sain siitä 20% alennusta, kun se oli jossain jämärekissä. Jeee!


Koskarista me hiippailtiin (koska nykyään mä en singahtele, vaan hiippailen ja haahuilen) Ratinaan, jossa sitten päivän toinen teehetki kakkuineen kaikkineen. Täytyy kyl sanoo, että aivan parasta on nauraa tärkeitten ihmisien kanssa elämän kaikille jutuille. Hyville, huonoille, kaikille. Naurulla pärjää läpi harmaan kiven! Ja nyt kun oon takasin kotona, niin huomaan miten väsähtänyt oon päivän kaikista aktiviteeteista. Onneks on viikonloppu edessä ja voidaan nukkua vaikka maanantaihin asti jos hotsittaa!


29.2.2024

Edes skandaaleja ei enää osata


Katselin tässä eräänä iltana ohjelmaa nimeltä ”Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit”, voi luoja sittenkin! Olisin edes odottanut, että siinä pöyhitään oikeiden kulttuurisukujen luurankoja komeroissa, niin kuin Helvi Hämäläinen ikään, mutta eihän sellaisesta mitään ymmärretä nykyään. Tiedättekö mitä siinä jauhettiin? Jotain mennyttä Kiasman näyttelyä, jossa feikkisaamelaispukua käytettiin osana taideteosta! Ja minä kun olin asettunut sohvalle mukavasti, pöyhinyt silkkityynyt ja kaatanut kristallilasiin absintit ja kiillottanut lornjettini. Ja sitten jauhetaan tämmöistä. Missä skandaali? Missä murha, avioton lapsi, suhdesotku, missä kehdonryöstäjät ja sugar daddyt?


No, kun kerran olin asettunut katsomaan ohjelmaa, katsoin sen sitten loppuun saakka. Siinä kimitettiin jotain saamelaispuvusta, joka ei ollut saamelaispuku ja siksi saamelaiset joukolla suivaantuivat, kun heitä halvennetaan puvulla, joka ei kuitenkaan ole saamelaispuku, mutta voisi melkein olla, vaikka selvästi ei ole. Ja minulle jäi epäselväksi, että halusivatko he, että siinä olisi ollut oikea saamelaispuku? Että olisi reilusti vaan tverkattu pakaraselluliitit hölskyen ihan oikeassa saamelaispuvussa? Että olisi annettu viesti, että kyllä mekin täällä peräpohjolassa osaamme ketkuttaa takalistoamme, katsokaa! 

Ja sitten minä ihmettelin, että miksi he vaahtoavat, kun siinä ei kuitenkaan ollut saamelaispukua. (He itse ilmeisesti tuntevat olonsa sen verran ujoiksi, että julkitverkkaaminen ei luonnistu.) Että sehän oli vain joku, jolla oli päällään asu, ja joka esiintyi taideteoksessa. Että ei siihen oltu pakotettu ketään ujoa saamelaista. (Vai oliko…?!) Ja sitten minä pohdiskelin kovasti, että kun se nyt kuitenkin oli taideteos, niin miksi taiteilijaa ei oltu alunperin haastateltu, että mitä hän tässä ilmentää? 

Tuntuisi perin kiinnostavalta, että taiteilija olisi luonut teoksen, jota esitetään keskellä Helsinkiä olevassa taidemuseossa, ajatellen, että haa, nyt saan vihdoin näyttää miten minä halveksin alkuperäiskansaa! Että sellainen ajatusmalli tuntuisi melkein jopa vähän kierolta. Ja sitten Kiasman johtaja hieroisi käsiä yhteen, että a vot mikä tilaisuus, minäkin olen aina halunnut näyttää miten halveksin alkuperäiskansaa! Ja koko Suomi menisi katsomaan näyttelyä ja ajattelisi, että näin me vaan vihataan oikein joukolla, ai että miten se on poikaa! Ja ulkolaiset toimittajat tekisivät juttua kateellisena, että kyllä ne suomalaiset osaa! Ranskalaiset ottaisi mallia ja tverkkaisi feikki-gallialaispuvussa ja kohta koko maailma olisi yhtä feikkipukua ja tverkkausta. Kunto kasvaisi ehkä kyllä ja perskarvat tuulettuisi.

Että semmoinen kuva minulle vähän tuli. Että saamelaiset on nyt uhriutuneet ajattelemaan, että viha ja halveksunta on se massatunne, joka täällä vallitsee. Jahas. Taiteilijaa ei haluttu kuulla edes. Mitä jos hän olikin ajatellut symbolisesti näyttävänsä miten eri kulttuurit kohtaavat? Niin, ei se varman ole mahdollista. Taiteilijat ovat mitä ovat, narsisteja ja ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, joilta ei kyllä voi odottaa mitään järjellistä tai hyvää. Ehkä heidät pitäisi lähettää Pohjois-Koreaan taideleirille? Olen kuullut, että siellä harrastetaan paljon kaikenlaisia leirejä.

Ja sitten siinä haastateltiin jotakin esk… siis jotakin herraa, jolla oli nenässä hauska tatuointi ja hän ei ollut ollenkaan saamelainen. Tatuoitu tummahiuksinen miesoletettu, kuulostaa ehkä lähinnä kakolan ruunalta, mutta ei mennä nyt siihen. Ennen olisin sanonut tältä istumalta mikä hän oli, mutta nyt hän on kamalan loukkaantunut siitä sanasta, joten sitä ei kenties voi käyttää. Vaikka ei se koskaan ole haukkumasana ollut. Ah, nyt tämä levähti ihan sivuun aiheesta! Hän siis kamalasti paheksui sitä, miten hänen kansansa esineistöä on vääryydellä ja ahneudella viety ympäriinsä valtaväestön museoihin. Jassoo. En allekirjoita tätä paheksumista kyllä yhtään! On hirveän paljon tapauksia, joissa museot on nyt lahjoittaneet esineitä takaisin alkuperäiskansoille ja muille, ja kuinka ollakaan; kansat ovat kiitelleet vuolaasti, koska heillä ei ole säilynyt vastaavia esineitä enää lainkaan! Museot ovat siis olleet turvasäilöjä esineille, joita ei aina arvosteta siinä omassa arjessa.

Vähän niin kuin ne vanhat pohjalaistalot, joita on puuhakkaasti purettu kaikkina aikoina ja puretaan edelleen jos vaan salaa voidaan. Ihmiset, jotka on niitä taloja perineet ja niissä asustelleet, on ajatelleet, että tämmöiset vanhat lahot rötisköt joutaakin purkaa ja sitten pihaan on ylpeydellä rakennettu valkoinen kahitiilitalo sen 1700-luvun talon sijaan. Katsokaa ympärillenne vaan. Ja siinä välivaiheessa, kun museovirasto antaa ukaaseja ja rauhoittaa taloja, peltoja, metsiä ja mantuja, niin siinä sitä väännetään itkua. Mutta annas olla kun seuraava sukupolvi tajuaa miten hieno asia on viraston takia säästynyt, niin sitten sitä revitään henkseleitä, että niin mekin aina ajateltiin, että kyllä tälläinen hieno vanha talo pitää säästää! Siltä tämä vähän kuulostaa. Eikä niitä roinamääriä ole varastettu niiltä kansoilta, niistä on aina maksettu, ellei ne sitten ole ihan itse halunneet varta vasten lahjoittaa pölyttyneitä ja risoja koinsyömiä kapineitaan. Että ihan turha tulla siihen nyt itkemään ja marisemaan; katsoo peiliin vaan hän!


28.2.2024

Dosetin täyttöö ja botoxia


On täs sairastumisessa ja sen jälkimainingeissa selkeet hyvätkin puolensa. Tulee ikään ku lukujärjestys kuntoon. Sunnuntai-iltasin esimerkiks tiedetään tarkkaan mitä tehään. Kun muut aateliset kiillottaa hopeitaan, niin me täytetään dosettia, kiillotetaan kävelykeppejä ja rasvataan rollaattorin laakereita. Onneks ei oo sellasta hetkee, että kivut katois kokonaan, tietää ainaki olevansa vahvasti elossa.


Mä innostuin valtavasti, ku huomasin, et mun kynnet kasvaa pitkiksi lohkeematta. Eilen mun innostus tosin vähä latistu, kun huomasin miten pirun epäkäytännölliset ne pitkät kynnet on. En saa kohta energiajuomatölkkejä auki, kun kynnet on liian pitkät. No, ehkä niillä voi sit vaikka kaivertaa viinipullon auki. Vaan eipähän oo kynnet muovia, hitto vie, ihan aidot on! Ei ne tosin oo sileet, vaan täynnä juovia. Mä luin, että juovallisessa kynnessä on trauma. On se hyvä, että tässäkin perheessä ees jollain on trauma! 

Aitoudesta puheen ollen, tulkoon vaikka mikä ripsimimmi räpytteleen kilometrin pitusia muoviripsiään tuohon viereen, niin mä oon silti takuulla paljo ylpeempi mun kahen millin aidoista ripsistä! En tiiä, jotenki tää nykyinen feikkiaika on niin hämmentävää. Kun nuoret nätit likat laittaa botoxia huuliin ja takamukseen. Mä oon ihan järjettömän hämmentyny sellasesta. Että haluaako ne sellasen poikakaverin, joka kattoo että wau mikä muoviperse? Tai että wau mitkä töröhuulet? Niinkö se elämä määrittyy? Ja älkää ny tulko vaan sanoon että ’ai miten niin poikakaverin’ koska jos naiset ihailee toistensa muovilisäkkeitä, niin mä tikahdun, vaikka kuinka yrittäisin purra pulkan reunaa!